Minä.

Kolme viimeisintä vuotta tuntuu kuluneen aivan uskomattoman hurjaa vauhtia. En ole oikein ehtinytkään miettiä lakkiaisten jälkeen lukiota ja sen merkitystä, ja miltä nyt oikeasti tuntuu. Ihan kuin vasta eilen olisin pelokkaan innoissani astellut ensimmäistä kertaa unelmieni kouluun. Ihan oikeastiko pääsin opiskelemaan kuvataidetta ja muotoilua! Nyt kolme vuotta myöhemmin marssin lakki päässä ulos kuvataidestipendi kädessäni.

 Kun ihmiset kysyvät, mitä opin lukiossa, ei ensimmäisenä tule mieleen ne akateemiset saavutukset, vaan henkinen kasvu. Lukio toi tullessaan sylikaupalla onnea, mutta myös surua ja murhetta, ärtymystä ja pettymystä. Niitäkin tunteita on kuitenkin oppinut käsittelemään, ainakin paremmin kuin ennen. Oon luonut paljon uusia, tärkeitä ihmissuhteita, ja valehtelisin, jos väittäisin, ettei se pelota yhtään, kuinka kaikki lähtee eri teille. Ei ole enää yhteistä arkea, joka ylläpitäisi ystävyyttä, vaan se täytyy tehdä ihan itse. Toisaalta sekin tuntuu hyvältä. Ihan itse.
Minä itse.

Niin kuin eräs viisas nainen kerran sanoi, kaikki mikä on oikeasti tärkeää, pysyy kyllä lähellä.
Olen valmis!

p.s. Lähden tänään kolmeksi viikoksi Japaniin, nähkäämme sen jälkeen!